Uomaverkosto-aineisto kattaa kaikki vähintään yli 10 km2 yläpuolisen valuma-alueen omaavat uomat. Lisäksi uomaverkosto sisältää myös vesienhoidollisesti merkittäviä alle 10km2 yläpuolisen valuma-alueen omaavia uomia. Uomaverkosto ei sinällään kuvaa uuden vesilain vesistömääritelmän mukaista vesistöä. Uoma vaihtuu toiseksi yksilöllisen uomatunnuksen omaavaksi uomaksi aina uomaverkostoon kuuluvien uomien risteyksessä sekä uoman ja järven yhtymäkohdassa. Uomaverkosto on rakennettu siten, että kaikki siihen kuuluvat osat liittyvät topologisesti yhteen ja omaavat oikean virtaussuunnan ja sitä voidaan käyttää erilaisiin verkosto-analyyseihin. Uomaverkosto kuuluu SYKEn avoimiin aineistoihin (CC BY 4.0). Huom! INSPIRE-latauspalvelu (WFS), josta tätä aineistoa pystyy lataamaan, on BETA-versio.

Valuma-aluejako sisältää Suomen päävesistöalueet, valuma-aluejaon sekä purkupisteet. Hierarkinen valuma-aluejako sisältää enimmillään 3 jakovaihetta. Valuma-aluejaon hierarkisuutta voidaan kuvata käyttämällä aineistoon liittyviä valuma-alueiden reunaviivoja sekä valuma-aluetunnusta. Päävesistöalueita on 74 kappaletta, niiden pinta-ala on yli 200 km2 ja numerointi alkaa Laatokkaan laskevista vesistöalueista ja kiertää rannikkoalueet myötäpäivään päättyen Vienan mereen laskeviin vesistöihin. Kussakin osajaossa aina kolmanteen jakovaiheeseen asti on käsiteltävä alue jaettu enintään 9 osa-alueeseen, jolloin yhdellä vesistöalueella on enintään 729 osa-aluetta. Näin on tehty päävesistöalueen koon ollessa yli 10 000 km2. Kooltaan 1 000-10 000 km2 suuruiset päävesistöalueet on jaettu kahteen jakovaiheeseen, jolloin osa-alueita on vesistöalueella enintään 81 kappaletta. Alle 1 000 km2 suuruiset päävesistöalueet on jaettu enimmillään yhdeksään osa-alueeseen. Aineisto kuuluu SYKEn avoimiin aineistoihin (CC BY 4.0).

Rajoitusalueita ovat maastoliikennelain ja vesiliikennelain nojalla asetetut liikennerajoitukset. Rajoituspäätöksiä ovat antaneet aiemmin vanhat lääninhallitukset (vuoteen 1995 saakka), vapaakunnat (vuosina 1989-1996) ja vuodesta 1995 lähtien alueelliset ympäristökeskukset (nykyiset ELY-keskukset). Merenkulkulaitoksen ylläpitämiä yleisiä kulkuväyliä koskevia rajoituksia ovat tehneet vuoteen 1994 asti lääninhallitukset, vuodesta 1995 kesäkuun loppuun 1996 alueelliset ympäristökeskukset (nykyiset ELY-keskukset) ja sen jälkeen Merenkulkulaitoksen merenkulkupiirit. Aineisto koostuu maasto- ja vesiliikenteen rajoitusalueista. Alueiden rajausten lisäksi aineistot sisältävät tietoa itse päätöksistä ja niiden sisältämistä rajoituksista. Aineisto kuuluu SYKEn avoimiin aineistoihin (CC BY 4.0).

Aineisto sisältää vedenhankintaa varten kartoitetut pohjavesialueet. Pohjavesialueiden rajauksesta ja luokittelusta sekä pohjavesien suojelusuunnitelmista säädetään vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annetun lain (1299/2004) 2 a luvussa. Pohjavesialueet on rajattu pääsääntöisesti 1:20 000 -mittakaavaisille kartoille ja muutettu numeerisiksi niiltä. Osassa Pohjois-Suomea on käytetty myös 1:50 000 mittakaavaisia pohjakarttoja. Pohjavesialueen raja osoittaa sitä aluetta, jolla on vaikutusta akviferin veden laatuun tai muodostumiseen. Lisätietoa pohjavesien kartoituksesta ja luokituksesta: http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Vesi/Vesiensuojelu/Pohjaveden_suojelu/Pohjavesialueet Aineisto kuuluu SYKEn avoimiin aineistoihin (CC BY 4.0)

Eurooppalaisen maankäyttö- ja ympäristöpolitiikan luomista on vaikeuttanut digitaalisen spatiaalisen maaperätiedon puute. Suomessakin maaperää koskevaa tietoa (dataa) on paljon tarjolla, mutta se on ollut hajallaan eri lähteissä, eikä sen pohjalta ole voitu useinkaan tehdä valtakunnallisia yleistyksiä. Suomen maannostietokanta suunniteltiin vastaamaan tähän tarpeeseen. Tietokannan toteuttivat Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT), Geologian tutkimuskeskus (GTK) ja Metsäntutkimuslaitos (Metla). Tietokanta laadittiin Euroopan maaperätoimiston ohjeen mukaisesti.Tekemisessä yhdistettiin uustuotantoa ja olemassa olevia tietovarantoja paikkatietoteknisiä (GIS) menetelmiä käyttäen. Pohjana käytettiin geologista maaperän yleiskarttaa, jonka kuviot edustavat metrin syvyydessä olevaa maalajia (ns. parent material). Keskeiset tutkimuskohteet olivat maalajikuvioiden yleistäminen GIS-menetelmin, tietokantaan tarvittavien suureiden johtaminen olemassa olevasta tiedosta ja muu ICT-menetelmien kehitys. Geofysikaalisten matalalentoaineistojen tulosten tulkinnalla voitiin rajata esimerkiksi liejuiset alueet ja erottaa ohutturpeiset ja syvät suot toisistaan. Suomalaisen luokittelun mukaisille maaperän yleiskartan kuvioille johdettiin maannosnimet WRB-2014 järjestelmän (World Reference Base for Soil Resources) mukaan.Näistä maannoskuvioista poistettiin alle 6,25 hehtaarin karttakuviot yhdistämällä ne viereisiin kuvioihin Euroopan maaperätoimiston ohjeen mukaan. Näin ollen maannoskuviot ja maaperän yleiskartan geometriat ovat varsin yhteneviä, joskaan eivät identtisiä. Kuviot yleistettiin edelleen vähintään 150 hehtaarin suuruisiksi maannosmaisemiksi sääntöjen mukaisella yhdistelyllä. Maalajien ja maannosten ominaisuustiedot koottiin tietokantaan hankkeeseen osallistuvien laitosten tuottamasta aineistosta Maannosmaisema (15833 kuviota) ja maannoskuviot (n.500000 kuviota) koko Suomesta WRB -2014 luokituksella. Maannosmaisema osaa voidaan käyttää Euroopan tasolla maaperän tilaa uhkaavien tekijöiden (orgaanisen aineksen väheneminen, tiivistyminen, eroosio) riskialueiden rajauksessa. Sitä voidaan myös käyttää sovelluksissa, joissa vaaditaan kevyempää aineistoa palvelun nopeuden lisäämiseksi. Maannoskuviot soveltuvat kansalliseen käyttöön kaikissa maannosta ja sen ominaisuuksia hyödyntävissä sovelluksissa: esimerkiksi eloperäisten viljelymaiden osuuden arviointi ja erilaiset mallit. Kansainvälinen WRB-luokitus helpottaa kanssakäymistä tiedeyhteisön kanssa.